Jokunen aika sitten päätin alkaa käydä lenkillä. Tai se ei oikeastaan ollut edes mikään tietoinen päätös. Laitoinpa vain tennarit jalkaan ja painelin ulos. Nyt olen jaksanut hetken aikaa käydä n. 5 kertaa viikossa lenkillä.

Mun lenkki on melko lyhkänen, puolet siitä kävelen, puolet juoksen. Eli siis "juoksen". Tää mun juokseminen ei ole sitä kevyttä pitkää askelta ja armotonta vauhtia, jota nää "oikeat" lenkkeilijät vetää piukeissa, ihoa nuolevissa juoksupöksyissään. Tarkemmin sanottuna kai hölkkään, mut jostain syystä juoksemisesta puhuminen on jotenki helpompaa.

Mä toivon, että tästä lenkittelystä tulis osa mun päivittäisiä rutiineja. Sellanen itsestään selvä osa päivää ja viikkoa. Ettei ees huomaiskaan, ku olis yhtäkkiä siellä lenkkipolulla jo menossa. Ettei se vaatis tsemppausta: lähde ulos, mene mene mene!

En tiedä kuinka käy. Mulla näitä yrityksiä löytyy, mut kaikki on kariutunu. Luulen, et syksyn vaihtuessa talveen tulee viimeistään vaikeeta. (Olettaen et jaksan intoilla edes sinne syksyyn saakka.) Nyt on vielä suht. helppoa lähteä ulos ja lenkille, koska ei ole lunta, ei ole kylmä, ei ole pimeä. Mut sit ku se saakelin talvi taas tulla jollottaa.... Voi olla, et se vähäinenki motivaatio karisee siinä vaiheessa jonnekin polun varrelle.

Mun ongelma on itsekurin puute. Sen alkuinnostuksen jälkeen mun yritykset kohentaa kuntoa vaan lopahtaa. Juuri itsekurin puutteen takia olen myös aina ollut vähän punkero. En nyt mitenkää erityisen lihava, mutta selvästi punkero kuitenkin. En osaa syödä oikein. Koska en pysty siihen. Olen saamaton. Mun ongelma on herkuttelu (erityisesti sipsit) ja yleinen ylensyöminen. Annoskoot tuppaa jotenkin olemaan aina liian isoja.

Ravintoloiden annoskoot muuten, ei helvetti. Kuka sellasen annoksen oikeasti jaksaa syödä?? Tai siis jaksaa jaksaa, kyllä minä jaksan. Mutta sen jälkeen olo on kuin pallokalalla, eikä ruokailusta jää kovin hyvä fiilis. Mutta kun siitä on kerran maksanut, eikä viittis myöskään heittää hyvää ruokaa menemään..

Mulla ei taida olla kovin terve suhde ruokaan. Mut on se silti vähän terveepi kuin ennen. Parisuhteellistumisen ja yhteenmuuton seurauksena en ainakaan enää oksentele pallokalailun jälkeen. Ennen mulla oli tapana tehdä niin silloin tällöin. Lopetin avopuolisoni takia. Koska se oksentelu on ällöttävää. Enkä mielelläni tekisi sitä avoimesti. "Sori hei, mut mä käyn nyt laattaamassa, älä ihmettele." Olen kyllä kertonut asiasta avopuolisolleni. Eiköhän ne ajat ole jo takanapäin.

No mutta! Voisin lopettaa tän blogimerkinnän vähän lepposempiin tunnelmiin. Innostuin niin nyt tästä mun uudesta hienosta lenkkiharrastuksesta, että ostin ihanan pirtsakan värisen juoksutakin. Ja sit myös lenkkipipon ja -hanskat. Housut vielä pitäis käydä shoppaamassa. Kävin jo vähän vertailemassa vaihtoehtoja.

Myyjä: "Saisko olla ihonmyötäisiä vai..?" "EI, ei sellasia piukeita." Hyvänen aika, ei minun kropalla!

Uudet hienot ulkoilutamineet innostaa mua lähtemään lenkille. Tapansa kullakin, vai mitä?